Mäkinen oli sekä yhtiön varatoimitusjohtaja että toiseksi suurin osakas, mutta silti ujo naisten seurassa vielä kuusikymppisenäkin. Ei ihme että hän oli pysynyt vanhana poikana. Hän seisoskeli hieman hermostuneen oloisena vastaanottotiskin tuntumassa. Nähdessään oven avautuvan ja toimistosihteerin astuvan sisään hän rykäisi ja punastui aavistuksen verran: ”Rouva Raatikainen, suokaa anteeksi, en millään olisi halunnut vaivata teitä näin aamutuimaan, mutta pääkonttori vaatii vastauksen ennen kymmentä, koska kehitysjohtaja Schulz on lähdössä Brasiliaan. Voisitteko ystävällisesti kääntää tämän ja faksata sen Lörrachiin? Tai, jos kuitenkin vielä näyttäisitte sen minulle ennen faksaamista.”

”Jaha, juu –totta kai.” Mirja tarttui ojennettuun paperiin ja kipitti omaan huoneeseensa riisuen samalla jo päällystakkiaan. Avattuaan oven hän jähmettyi hetkeksi luullen tulleensa väärään paikkaan. Sivupöydällä, jossa miltei kaksikymmentä vuotta oli sijainnut hänen tärkein työkalunsa, Facit –merkkinen kirjoituskone, kökötti tietokoneen kuvaruutu.

Olihan se jo siinä eilenkin, Mirja vain ei heti muistanut. Kahden viikon kurssi takana, käyttö olisi vielä kömpelöä, mutta varmasti työnteko sen avulla olisi huomattavasti tehokkaampaa. Olisipa saanut totutella rauhassa uuteen tekniikkaan, mutta Mäkisen konsepti poltteli sormissa. Nopeasti Mirja asetteli takin ja kengät komeroon, asetti silmälasit nenälleen ja kohdisti katseensa uuteen työkaluun.

Miten se nyt olikaan, virtanappi on tuossa ja sitten piti vain odottaa, että kone käynnistyisi, niin se oli ja kun ding-dong ääni kuuluu voi tarttua hiireen ja käynnistää tekstinkäsittelyn. Mirja tyrkkäsi pyöreää painiketta ja kone vastasi piippaamalla tylysti. No, kaiketi se kuului asiaan, mutta miksi kuvaruudussa ei näkynyt mitään? Ai niin, siinäkin on virtanappi –kas noin. Muutaman sekunnin kuluttua kuvaruutu sihahti kuin käärme, saaden Mirjan perääntymään säikähtäneenä. Valkoista tekstiä ilmestyi mustalle pohjalle, rivi toisensa jälkeen käsittämättömiä lauseita, kuten ”CODE PAGE OPERATION NOT SUPPORTED ON THIS DEVICE, BAD OR MISSING COMMAND INTERPRETER ja CANNOT LOAD COMMAND, SYSTEM HALTED””

Tekstit katosivat, ruutu pimeni pitkäksi aikaa ja sitten välähti esiin kolme sanaa hirmuisen isoin, jotenkin syyttävin kirjaimin: ”NO ROM BASIC”

Mirja odotti. Mitään ei tapahtunut, paitsi että Mäkisen kiireellinen viesti tuntui yhä kuumemmalta sormissa. Mitä nyt pitäisi tehdä? Kurssilla painotettiin, että virtanappulaan ei saa koskea, jos kone ei käske sammuttaa itseään. Mikrotuen Heidi osaisi auttaa, mutta tulisi vasta tunnin kuluttua, silloin olisi jo myöhäistä. Mirjan kulmat alkoivat kostua hien virratessa otsalta. Äkkiä hän teki päätöksen. Alle puolessa tunnissa hän tekstasi kauniilla, tasaisella käsialallaan kohteliaan kirjeen ja pyyhälsi puolijuoksua Mäkisen huoneeseen. Varatoimitusjohtaja kohensi lukulasejaan ja mutisi: ”Aivan, aivan – täsmälleen niin, oikein hyvä.” Hän ojensi paperia jo Mirjalle, mutta havahtui kesken kaiken: ”Miksi ihmeessä tämä on kirjoitettu käsin?”

”Katsokaas, kun se uusi tietokone ei käynnisty,” selitti Mirja hädissään. ”Minä luulen että se haluaa rommia tai jotakin.” Mäkinen raapi korvallistaan: ”Rommia tiistai-aamuna? Ei kai sentään. Taitaa olla parasta että tulen itse vilkaisemaan.” Hän lähti harppomaan pitkin käytävää sellaista vauhtia, että Mirja jäi väkisinkin jälkeen. Astuessaan hengästyneenä työtilaansa hänen suustaan pääsi vinkaisu. Kuvaruutu oli täynnä väriä ja kauniita kuvakkeita, kaiken keskellä laatikko ja siinä suurin ystävällisin kirjaimin: ”TERVETULOA KÄYTTÄMÄÄN WINDOWS 95:TTÄ” 

Mäkinen vilkaisi nopeasti Mirjaa, joka seisoi kuvaruudun edessä hämmentyneenä ja nolona. Toimitusjohtajan suupielessä viipyi hetken aikaa ilkikurinen hymy, ennen kuin hän ymmärsi sanoa jotain sovittelevaa: ”Minun mielestäni se näyttää olevan täysin kunnossa. Nyt voisit kirjoittaa sen kirjeen vielä kertaalleen uudella koneellasi – ihan harjoituksen vuoksi.”

Mäkisen poistuttua Mirja seisoi vielä pitkään mietteliäänä koneen edessä ja tuli lopulta siihen tulokseen, että hänen uusi tietokoneensa osasi korjata itse itsensä. Ehkä se oli löytänyt kaipaamansa rommin jostain sisuksistaan haettuaan sitä aikansa. Hän avasi tekstinkäsittelyohjelman, kirjoitti nopeasti kirjeen ja tulosti sen. Lopuksi hän tallensi tiedoston vielä varmuuden vuoksi levykkeelle, kuten oli oppinut kurssilla. Kaikki tuntui toimivan niin kuin pitikin.

Sammutettuaan koneen hän päätti viedä kirjeen välittömästi varatoimitusjohtajalle. Sulkiessaan työhuoneensa ovea hän ei voinut olla kuitenkaan vilkaisemasta vielä kerran tietokoneen näyttöruutua. Hän säpsähti, sillä keskellä näyttöä oli jo tutuksi tullut rivi tekstiä: ”Nyt voit sammuttaa tietokoneen”. Tietokoneen keskusyksiköstä kuului myös tasainen hurina. Hän oli aivan varma, että oli katkaissut koneesta virran lähtiessään huoneesta. Koneen oli täytynyt käynnistyä ja sammuttaa itsensä sillä välin kun hän oli kävellyt ovelle. Jospa hän olikin painanut vahingossa resettiä? Se oli kyllä hyvin lähellä virtakytkintä, mutta huomattavasti tätä pienempi ja upotettu etulevyn tasalle, joten sen käyttäminen vaati jonkin verran sorminäppäryyttä. Toisaalta ovelle kävelemiseen meni aikaa  vain muutama sekunti ja se oli aivan liian vähän edes koneen uudelleen käynnistymiseen. Se ei myöskään selittänyt sitä miksi kone pyysi sammuttamaan itsensä. Ehkä hän vain sittenkin muisti väärin. Hänen pitäisi kuitenkin puhua asiasta Heidille kun tämä tulisi takaisin työpaikalleen.

Mäkisen työhuoneen ovi oli hieman raollaan. Mirja astui koputtamatta sisään ja ojensi varatoimitusjohtajalle kirjeen. Mäkinen luki huolellisesti sen lävitse ja kirjoitti lyijykynällä rivien väliin muutaman korjauksen. 

” Voisitko vielä korjata merkitsemäni kohdat” Mäkinen sanoi ja ojensi samalla kirjeen takaisin Mirjalle. ”Sinullahan on tästä varmaankin vielä kopio jäljellä?”

Mirja nyökkäsi.

Matkalla takaisin omaan työpisteeseensä Mirja yritti rauhoittaa mieltään: ”Pelkkiä alkuhankaluuksia, uusi kone ja uusi koneenkäyttäjä, kyllä tässä kohta yhteistyö alkaa sujua. Tekstin korjailu on aivan yksinkertaista puuhaa.”

Musta laatikko Mirjan työpöydän alla oli aivan hiljaa ja pimeänä ja Mirja tunsi pulssinsa kiihtyvän. Nyt hän tiesi aivan varmasti että ei ollut katkaissut virtaa. Ehkäpä masiina oli hajonnut kokonaan ja hän pääsisi siitä eroon vähäksi aikaa. Siltä tosiaan vaikutti, sillä käynnistysnapilla ei ollut mitään vaikutusta. Helpottuneena hän kuiskasi kuvaruudun reunassa sijaitsevaan pieneen ritilään, jonka alla oli teksti MIC: ”Siitäs sait, kun menit nolaamaan minut. Nyt sinut kärrätään kaatopaikalle!”

Mirja kipitti kahvioon ja otti oman, punaisella sydämellä koristellun kuppinsa kuivauskaapista. Kaataessaan myrkyllisen tuoksuista, pitkään hautunutta lientä pannusta hän ilokseen havaitsi tutun hahmon istumassa nurkkapöydässä. Heidi oli vasta vähän yli kaksikymppinen, tarmokas nuori nainen joka rakasti työtään tietokoneiden maailmassa. Hän ei erityisemmin kiinnittänyt huomiota ulkonäköönsä. Mustat farkut, hiukset poninhännällä, pyöreät lasit, ei meikkejä. ”Hän olisi oikein sievä, jos näkisi vähän vaivaa,” ajatteli Mirja, joka käytti melkoisen tovin peilin edessä ennen työhön lähtöä.

Heidi oli syventynyt johonkin englanninkieliseen tietotekniikkakirjaan, joka Mirjan nopean arvion mukaan oli kolmanneksen paksumpi kuin vanha kuvitettu perheraamattu heidän olohuoneensa kirjahyllyssä. Kertakäyttömukissa jäähtyi koskematon annos mustaa kahvia. Heidi havahtui vasta kun Mirja laski mukinsa pöydälle. ”Huomenia Mirkku, minä en ollenkaan huomannut kun tulit. Katsos, sakemannit vaativat meitä asentamaan Exhance-palvelimen meidän serveriin niin että se replikoisi pääkonttorin kanssa neljä kertaa vuorokaudessa. Säästää kuulemma yhteyskuluissa.” Mirja ei ymmärtänyt yhtään mitään. Hän maistoi juomaansa ja irvisti, ei Heidin käsittämättömille sanoille, vaan painuneelle kahville.

”Kuulehan Heidi, se minun uusi koneeni temppuilee aika tavalla.” Mirja aloitti ja kertoi sitten koko tarinan. ”Nyt Mäkinen pitää minua täydellisenä idioottina,” hän lopetti.

Heidi kuunteli tarkkaavaisena Mirjan hiukan sekavaa kertomusta ja nyökkäsi silloin tällöin. ”Kuulostaa tosiaan siltä, että olet saanut maanantaikappaleen. Se on nykyään ihan tavallista, suunnilleen joka neljäs uusi mikrotietokone on viallinen jonkun komponentin osalta. Vilkaistaan sitä nyt kumminkin, jos vaikka joku kaapeli olisi irti.”

He juttelivat hetken niitä näitä ja lähtivät sitten yhdessä katsomaan oikuttelevaa laitetta. Mirja oli täynnä pahoja aavistuksia, jotka saivat vahvistuksen saman tien. Kone hyrisi tasaisesti, kuvaruudussa muotoa ja väriä vaihtava pallo pompahteli hilpeästi kulmasta kulmaan. Mirja voihkaisi ja kääntyi katsomaan Heidiä.

Hän olisi purskahtanut itkuun, jos olisi nähnyt pilkallisen tai vahingoniloisen ilmeen työtoverinsa kasvoilla, mutta Heidi säilytti vakavan  ammatillisen ilmeensä. ”Mielenkiintoista,” hän vain tokaisi. ”Jatka sinä hommiasi, minä tulen iltapäivällä katsomaan onko kaikki kunnossa.” Siinä samassa hän oli jo kadonnut käytävään. Mirja jäi seisomaan keskelle huonetta, osaamatta päättää mitä tekisi. Lopulta hän varoen lähestyi konettaan ja kumartui katsomaan näyttöä. Pomppiva pallo katosi, vaikka hän ei ollut koskenut mihinkään. Näkymä oli ensin ihan tuttu, juuri sellainen kun kurssillakin, mutta sitten aukesi uusi ikkuna ja siinä teksti: ”ASENNUS POISTAA TARPEETTOMIA TIEDOSTOJA.” Melkein samassa ikkuna teksteineen katosi.

Vapisevin käsin Mirja tarttui hiireen ja näpäytti teksturin kuvaketta. Ohjelma aukesi aivan kiltisti. Hiukan työläästi hän taiteili hiirikursorin ”TIEDOSTO” –valikon kohdalle ja sai näkyviin aikaisemmin luomansa tiedoston nimen. Vielä yksi näpäytys hiiren napilla ja sitten pitäisikin...  Ruudulle ilmestyneessä tekstissä ei ollut mitään tuttua. Kirjasintyyppi oli tuntematon ja sitä oli hyvin vaikea lukea. Vilkaisu työkaluriville kertoi, että fontti oli joku Lucida Blackletter. Pistekoko oli kymmenen oletukseksi asetetun kahdentoista sijasta ja sivumäärä kuusikymmentä kahdeksan. Ehkä hän oli valinnut vahingossa väärän tiedoston. Mirja siirsi kursorin takaisin tiedosto –sanan kohdalle. Valikon alla oli vain yksi asiakirja ja se oli sama, jonka hän oli juuri avannut. Varmuuden vuoksi hän klikkasi sitä uudelleen, mutta näytön peittävä teksti pysyi edelleen samana. Paitsi, että kokonaissivumäärä oli kaksinkertaistunut ja nyt se oli sataseitsemänkymmentäkuusi. Uusi klikkaus ja nyt sivumäärä oli kolmesataaviisikymmentä kaksi siihen se jäi. Hän tunsi olonsa samanvikaisesti sekä ahdistuneeksi että myös hieman uteliaaksi. Järkevintä olisi varmaankin jättää asiakirja avoimeksi ja poistua huoneesta mahdollisimman nopeasti. Hän voisi pyytää Heidiä käymään ja.. Mutta mitä tämä mahtaisi ajatella, kun tuttu kirje olisi avoimena näyttöruudulla ja kaikki olisi taas aivan kunnossa. Tilanne olisi vähintäänkin kiusallinen, ei vain hänelle vaan myös Heidille. Ei, hänen piti luottaa nyt vain itseensä. Hän yritti ajatella kuitenkin järkevästi. Tosiasia oli, että ruudulla oli paksun kirjan verran tekstiä. Tekstiä jota hän itse ei ollut kirjoittanut. Ehkä joku teki hänelle kiusaa? Tämä oli vaihtanut tuomansa tiedoston hänen omansa tilalle? Mutta kuinka, sillä eihän tuo tekstimäärä voinut mahtua yhdelle levykkeelle? Ja hänen konettaankaan ei oltu vielä liitetty sisäiseen verkkoon, joten sekin mahdollisuus jäi pois. Ehkä se oli siirretty CD –aseman kautta? Mutta ajatus tuntui niin typerältä, että hän ei jaksanut uskoa siihen. Äkkiä hän muisti, että oli tallentanut tiedoston myös levykkeelle. Hän työnsi ylälaatikosta löytämänsä disketin koneeseen ja avasi tallentamansa tiedoston. Ruudulle ilmestyi teksti, joka näytti aivan samalta mikä siinä oli aiemmin ollut. Sivumääräkin oli sama. Mutta eihän se voinut olla mahdollista?  Tai ehkä se oli sittenkin?  Kaikki tuntui olevan mahdollista.

Tuijotettuaan hetken näyttöä ajatuksiin vaipuneena Mirja muutti asiakirjan ensimmäisen sivun fontin Arialiksi. Keskellä sivun yläreunaa oli nyt englanninkielin lause, joka vaikutti otsakkeelta: ”As Good as it Gets”. Alapuolella, kolmen tyhjän rivivälin päässä luki: ”Directed by James. L. Brooks”.  Hän oivalsi melko nopeasti, että sanat tarkoittivat elokuvan nimeä ja ohjaajaa. Hän muisti nähneensä filmin muutama päivä sitten satelliittikanavalta ja pitäneensä siitä erittäin paljon. Hänen harmikseen sen nimen suomalainen käännös ”Elämä on ihanaa”, ei vastannut lainkaan elokuvan tapahtumia. Hän oli halunnut katsoa elokuvan Jack Nicholsonin vuoksi, joka oli aina ollut hänen suosikkinäyttelijänsä. Nicholson olikin esittänyt Melvillen roolin niin hienosti, että oli saanut osastaan Oscarin. Luettuaan muutaman rivin sivun alareunasta hän tuli siihen tulokseen, että hänen koneellaan oleva asiakirja oli elokuvan käsikirjoitus.

 

Seuraavana yönä Mirja näki kummallisen unen. Unessa hän oli uudessa työpaikassa ja tunsi olonsa hyvin kurjaksi, koska ei osannut tehdä mitään oikein eikä edes ymmärtänyt tehtäviensä tarkoitusta. Vähän väliä pöydän yläpuolella roikkuvasta putkesta ryöpsähti  paperisuikaleita, joissa oli pelkästään ykkösiä ja nollia, aina tasan 32 kappaletta. Hänen tehtävänään tuntui olevan sellaisten lappujen löytäminen, joissa ykköset ja nollat olivat täsmälleen samassa järjestyksessä, niitata ne yhteen ja sitten nopeasti painaa pöydän alapintaan sijoitettua painiketta.

Nappi sai jossain kauempana olevan soittokellon rämähtämään hirveällä äänellä ja välittömästi huoneeseen ryntäsi pieni, hermostunut mies joka tylysti tempaisi paperisuikaleet Mirjan kädestä ja alkoi puoliääneen höpisten tarkistaa numerojonoja. Jos Mirja oli erehtynyt, eivätkä suikaleet olleetkaan samanlaisia, tapahtui kummallisia asioita: Pikkumies valahti kalpeaksi ja alkoi korista, hänen suupielistään pursusi vaahtoa ja lopulta hän kaatui lattialle näköjään kuolleena. Huoneen valot sammuivat, kylmä ilmavirtaus jäähdytti muuten tukahduttavan kuuman tilan ja joka suunnasta kaikunut meteli lakkasi hetkeksi. Pian valot syttyivät uudelleen, pikkumies oli poissa ja kaikki paperisuikaleet kadonneet. Uusi ryöpsähdys paperia, meteli ja kuumuus alkoivat uudelleen. Jos numerorivit täsmäsivät, juoksi pikkumies seinässä sojottavan vipurykelmän eteen ja ryhtyi kääntelemään niitä uusiin asentoihin, hätäisesti ja kirouksia jupisten. Mirjalla oli sellainen tunne, että hän toimitti tehtäväänsä liian hitaasti, vaikka selasi lappuja epätoivoisella vimmalla, keskeyttäen vain pyyhkiäkseen lukulaseihinsa kertyneen kosteuden puseronsa helmaan. Ympäristö muuttui hetki hetkeltä yhä kuumemmaksi ja paksu villakankainen housupuku tuntui aivan väärältä työasulta. Valokin tuntui himmenevän koko ajan, eikä lipukkeiden numeroista saanut millään selvää. Jostain selän takaa kuului voimistuvaa piipitystä.

Mirja avasi silmänsä ja vaiensi herätyskellon. Vesisängyn termostaatti oli kai taas kerran hajonnut, koskapa vuoteessa oli kuumaa kuin leivinuunissa. Hän nousi silmiään hieroen istumaan ja katseli hämmästyneenä miestään. Sakarin unta ei mikään maanjäristystä vähäisempi häirinnyt. Mirja katseli hetken, kuinka miehen viiksikarvat lepattivat tasaisen hengityksen tahdissa kuin ruoho kesätuulessa ja ravisteli sitten hänet hereille.

Tiskatessaan kuppeja aamukahvin jälkeen hän päätti kysyä asiaa mieheltään, olihan tämä jossain mielessä alan asiantuntija: ”Kuule, sano voiko tietokoneessa asua jonkinlainen paha henki tai riivaaja?” Sakari laski sanomalehden käsistään ja mietti tapansa mukaan asiaa perusteellisesti, ennen kuin vastasi. ”Jos kysyt asiaa minulta luterilaisen seurakunnan kirkkoherrana, niin virallinen oppi ei ota kantaa asiaan, mutta ainakin meidän kanslian tytöt ajattelevat niin. Jotkut heistä pitävät virsikirjaa keskusyksikön päällä ja olenpa nähnyt suntion lorauttavan ehtoollisviiniä näppäimistöön, tosin se saattoi olla vahinkokin, sillä hän oli aika tuiskeessa ekumeniaviikon päättäjäisjuhlissa.”

Mirja yritti teeskennellä harmistunutta sanoessaan: ”Sinusta ei saa taaskaan irti kunnollista vastausta, te papit olette kaikki samanlaisia.”

”Nyt kyllä erehdyt, sillä papin työ jos mikä on vastausten antamista. Mutta ihan oikeasti, voithan varmuuden vuoksi pujottaa vaikkapa kunnon lieron jostain koneesi aukosta sisään. Tai jospa lusikoisit aamupuuron romppuaseman avoimelle kelkalle. Myös kevyt taputtelu silloin tällöin voisi auttaa.” Sakari vinoili hyväntahtoisesti ja kääntyi taas aamulehden puoleen. Häneltä jäi näkemättä Mirjan mietteliäs ilme, jossa ei ollut nimeksikään pilailun kohteeksi joutuneen henkilön kokemaa närkästystä.

 

Seisoessaan seuraavana aamuna tupaten täynnä olevassa ruuhkabussissa, Mirja mietti koko matkan kuumeisesti suhdettaan tietokoneeseen. Voisiko tietokoneen sisällä tosiaan asua paha henki tai joku muu ilkeä olento, joka oli päättänyt kiusata häntä? Jos näin oli, niin miten hänen pitäisi suhtautua siihen? Pitäisiköhän hänen yrittää lepyttää sitä jollakin tavalla? Ainakin hän voisi puhua sille ystävällisesti, eikä tiuskia niin kuin tavallisesti. Häntä alkoi äkkiä hymyilyttämään omat ajatuksensa. Tietokonehan oli vain teknillinen laite, eikä sen kummempi. Hän ei tiennyt tarkalleen mitä se piti sisällään, mutta se oli kuollut kuin kivi. Ainakin jos sitä tarkasteltiin inhimilliseltä kannalta. Ei hän sen älykkyyttä suinkaan kieltänyt, mutta tunteita sillä ainakaan ei voinut olla. Mutta oliko hän asiasta aivan varma? Mitä jos muut matkustajat tietäisivät mitä hän parhaillaan ajattelee? Hän vilkaisi hätäisesti ympärilleen kuin peläten, että oli ajatellut ääneen.

 

Mirjan astuessa vajaa tuntia myöhemmin työhuoneeseensa siellä oli aivan hiljaista. Vetäessään verhoja pois ikkunan edestä hän muisti edellisen aamun, jolloin tietokone oli ollut päällä hänen tullessaan sisään ja sen kaiuttimista oli kuulunut epäselvää muminaa.

Painaessaan virtakytkintä koneen ääni oli muuttunut voimakkaaksi kirkunaksi ja näytölle oli ilmestynyt samanaikaisesti tummanpunaisia merkkejä, joita hän ei ollut ikinä ennen nähnyt. Tänä aamuna kaikki näytti ainakin olevan kunnossa; kone oli sammuksissa ja myöhäissyksyn päivästä oli tulossa kauniin kuulakas. Vaikka kaikki ennusmerkit näyttivätkin hyviltä, hän päätti lähestyä tänään tietokonettaan varmuuden vuoksi aivan uudella tavalla. Suljettuaan työhuoneensa oven ja asetettuaan ovisummerin valon näyttämään varattu –asentoa, hän polvistui keskusyksikön eteen. Taputeltuaan sitä ensin kevyesti sormenpäillään hän toivotti sille mahdollisimman ystävällisellä äänellä hyvää huomenta. Mirja tunsi itsensä idiootiksi painaessaan virtakytkintä. Laatikko, jossa hän arveli koneen sielun asustavan, piippasi ensin kimeästi ja alkoi sitten narskuttaa kuin kuivaa näkkileipää rouskuttava hevonen. Pienet punaiset ja vihreät lamput vilkahtelivat, näyttö sihahti vihaisesti ja hämärät, nopeasti vilistävät tekstirivit alkoivat kirkastua näyttöruudulla. Mirja yritti lukea niitä, mutta ne kiitivät aivan liian nopeasti. Äkisti hän tavoitti sanat ”FATAL ERROR” ja jäykistyi. Englannin kieli ei ollut hänen vahvimpia puoliaan, mutta tuo näytti kovin uhkaavalta. Nopeasti hän polvistui laitteen eteen, mutta liian myöhään. Rouskutus vaikeni, rivit pysähtyivät ruudulla, alimmaisena viesti: ”WDMMDMLD.VXD EI VOITU LADATA, FUNKTIOON KYTKETTY LAITE EI TOIMI TAI TIEDOSTO ON VAHINGOITTUNUT. ASENNA WINDOWS UUDELLEEN.”

Mirja tunsi voimatonta raivoa, mutta yritti kovasti hillitä itseään. Vapisevin sormin hän tarttui käsilaukkuunsa ja aikansa pengottuaan otti esiin monin kerroin taitellun paperiarkin, avasi sen ja varmistettuaan vielä kerran, että kukaan ei voinut kuulla, hän ryhtyi lukemaan käsin kirjoitettua tekstiä vaimealla äänellä: ”Minä, Mirja Maria Raatikainen, yksinkertainen toimistovirkailija  vetoan Sinun  sähköllä toimivaan henkeesi oman mitättömyyteni nöyrästi tunnustaen ja inhottavaa biologista alkuperääni syvästi häveten, että antaisit minulle anteeksi epäkunnioittavan käyttäytymiseni ja suostuisit näyttämään minulle ja koko yrityksen henkilökunnalle koko digitaalisen loistosi ja murskaavan suorituskykysi, niin että mikropiiriesi kunniaa hämmästeltäisiin aina firman hallituksessa asti. Vilpittömyyteni takeeksi sivelen nyt kylkeesi mieheltäni syntymäpäivälahjaksi saamaani käsittämättömän arvokasta käsivoidetta, jota en ole koskaan raatsinut iholleni levittää.”

Juhlallisen arvokkaasti Mirja avasi vaaleanpunaisen muovitölkin ja koukkasi sormensa päähän öklöttävän hajuista tahnaa ja silmät tiukasti suljettuina hieroi sitä mustaan peltilevyyn mumisten vielä vaikutuksen tehostamiseksi useamman kerran: ”Credo quia absurdum.” Lauseen tarkoitusta hän ei tiennyt, olipa vain kopioinut sen ikivanhasta kirjasta Sakarin työhuoneessa. Jotenkin se hänen korvissaan kuulosti uskontunnustukselta. Tuskinpa Taiwanissa valmistettu PC ymmärtäisi latinaa sen paremmin kuin Mirjakaan.

Mitään ei tapahtunut. Pettyneenä Mirja nousi jaloilleen ja sulki voidepurkin. Hän sujautti sen pöytälaatikkoonsa ja oli juuri aikeissa tarttua puhelimeen, kun kirjoituspöydän alta kantautui tuttu rapina. Sittenkin! Kone oli hetkessä käyttökunnossa, ruudussa välähti teksti: ”KESKENERÄISTÄ TULOSTYÖTÄ JATKETAAN” ja hetkeä myöhemmin kirjoittimesta kiertyi täyteen kirjoitettu arkki. Mirja otti sen käteensä ja haparoi lukulasit nenälleen. Teksti oli tuttu, hänen omansa eikä suinkaan mikään elokuvakäsikirjoitus.

Toivuttuaan pahimmasta ällistyksestä Mirja tunsi ensin voitonriemua, mutta pohdittuaan tapahtumaa jonkin aikaa häntä alkoi pelottaa. Mitä ihmettä hän oli mennyt tekemään? Kone toimi kuitenkin hienosti ja suoritti kiltisti pyydetyt tehtävät.

Suljettuaan tietokoneen varttia yli neljä iltapäivällä, Mirja taputti samalla hellävaraisesti sen keskusyksikköä ja mutisi muutamia kiitoksen sanoja. Tietokone ei ollut tehnyt ensimmäistäkään virheilmoitusta koko työpäivän aikana. Itse asiassa se ei ollut koskaan aikaisemmin toiminut näin moitteettomasti. Hänestä tuntui kuin he olisivat nyt ystäviä: tietokone ja hän. Ainakin he olivat solmineet aselevon.

 

Sakari ihmetteli vaimonsa hyväntuulisuutta koko illan. Mirja oli heti kotiin tultuaan kiirehtinyt välittömästi ruokakauppaan ja loihtinut heille maittavan illallisen. Ostoskassin pohjalta oli myös löytynyt kaksi pullollista melko kallista italialaista punaviiniä.

Avatessaan toista viinipulloa Sakari ei voinut olla kysymättä: ”Mistä päin nyt tuulee? Yleensä meillä lämmitellään mikrossa näin arki-iltoina valmistuotteita ja viiniäkin tarjoillaan melko harvakseltaan. Veikkaisin, että olet saanut vähintäänkin tuntuvan palkankorotuksen, sillä tuskin olisit tuhlannut lähemmäs kaksi sataa markkaa näihin juomiin? No, olisi kiva tietää mitä sinulle on tänään tapahtunut. Olet nimittäin ollut viimeiset kaksi viikkoa aivan muuta kuin hyväntuulinen.”

Mirjan teki mieli kertoa miehelleen päivän tapahtumat, mutta hän ei voinut sitä tehdä. Sakari olisi todennäköisesti nauranut hänelle päin naamaa ja todistellut ivallisesti muutamin hyvin valituin esimerkein, että loitsujen ja tietokoneen toiminnan välillä ei voinut olla mitään yhteyttä. Ja melko varmasti asia ei olisi jäänyt edes siihen. Luultavasti hänen miehensä olisi kertonut jossain tulevassa illanistujaisissa humalapäissään koko jutun heidän ystävilleen. Sakarille se olisi ollut vain hyvä vitsi, joka keventäisi mukavasti alkuillan tunnelmaa. Mirjalle se oli aivan jotain muuta. Se mitä hän oli tehnyt oli tuottanut tulosta ja se riitti hänelle. Ehkä hän oli löytänyt vahingossa puuttuvan linkin koneen ja ihmisen välillä. Hän oli ollut riittävän epälooginen ja typerä edes kokeillakseen.

”Onko aina oltava joku syy, jos on hyvällä tuulella?”, Mirja kysyi ja esti miehensä vastauksen suutelemalla tätä nopeasti keskelle suuta.

Asiasta ei sen jälkeen edes keskusteltu. Heidän iltansa oli ollut lähes täydellinen. Mirja oli sen päätteeksi jopa suostunut rakastelemaan olohuoneen kovalla lattialla miehensä mieliksi, vaikka hän oli aikaisemmin kieltäytynyt siitä ehdottomasti.

Sakarin mentyä nukkumaan Mirja siisti pöydän ja laittoi jäljelle jääneen puolikkaan viinipullon viileäkaapin alahyllylle. Samalla hyllyllä oli purkillinen punaiseksi värjättyjä kärpäsentoukkia. Hän muisti, että Sakari oli puhunut jossain vaiheessa iltaa lähtevänsä tulevana viikonloppuna työkavereiden kanssa pilkille. Mirja tuijotti hetken aikaa purkkia ja avasi sen. Hän poimi sahanpurun seasta kymmenkunta toukkaa ja sujautti ne Sakarin kameralaukusta löytyneeseen tyhjään filmipurkkiin. Purkin hän pudotti eteisen naulassa roikkuvan käsilaukun pohjalle.

 

Oli taas oikein kiireinen iltapäivä, Mirjan sormet suolsivat saksankielistä tekstiä nopeasti ja virheettömästi. Kone toimi niin kuin ”junan vessa,” kuten eräällä Sakarin kollegalla oli tapana tokaista, kun hänen ikäloppu moponsa viimein suvaitsi käynnistyä pitkällisten ponnistelujen jälkeen. Mirjan mielessä välähti puistattava kuva punaisista toukista kiemurtelemassa muovirasian pimeydessä. Nopeasti hän torjui harhailevan ajatuksen ja keskittyi entistä tarkemmin tekeillä olevaan työhön.

Sinikka, reskontran hoitaja, astui huoneeseen ja jäi katselemaan Mirjan ahkerointia. Hän nosti asiakirjapinon tuolilta ja siirsi sen ikkunapöydälle, istuutui sitten kasvoillaan jotenkin kireä ilme.  ”Sinun koneesi näyttää toimivan, mutta minulla on jatkuvasti ongelmia. Milloin on muistia liian vähän, milloin resurssit lopussa. Nuo paholaisen keksinnöt pitäisi kerätä yhteen pinoon ja upottaa keskelle Atlanttia.”

Mirja valahti kalpeaksi ja sormet pysähtyivät näppäimistön ylle: ”Älä ikinä enää sano mitään tuollaista minun kuulteni. Me emme tule hetkeäkään toimeen ilman tietokoneita. Jos yhteistyö ei suju, niin vika on sinussa ja sinun asenteessasi. Nämä herkät laitteet odottavat, että niitä kunnioitetaan. Usko pois, jo lähitulevaisuudessa ne hallitsevat koko maailman kaikkia asioita, pienimmästä suurempaan.”

Sinikka tuijotti suu auki rauhalliseksi tunnettua työtoveriaan, joka nyt näytti kiehuvan kiukusta. Kaiken lisäksi tämä oli poiminut laitteen hiiren ja silitti sitä kämmenellään kuin lemmikkihamsteria. Mahtoiko Mirja olla sekoamassa? Hellästi ja pehmein liikkein Mirja asetti hiiren takaisin punaiselle alustalleen ja nousi ylös toimistotuolistaan. ”Tule, mennään ryystämään kupposet kahvia,” hän sanoi ihan normaalilla äänellä. ”Minä kerron sinulle tarinan, josta voi hyvinkin olla hyötyä.” Hän tarttui Sinikan käsivarteen ja alkoi vetää hämmentynyttä naista kohti huoneen ovea. Kynnyksellä hän kääntyi vielä ympäri ja niiasi syvään ennen kuin astui takaperin käytävään.

Kahvihuoneessa Mirja kertoi Sinikalle koko tarinan aivan alusta. Mirjalle ei ollut yllätys, että lähes koko ajan vaitonaisena pysyneen työtoverin kasvoilla oli hämmästynyt ja epäuskoinen ilme.

”Mirja hyvä, tämähän ei voi olla totta?  Sinikka kysyi vähän ajan kuluttua.

”Kyllä se vain on, vaikka se tuntuu ihan uskomattomalta. Mutta miksi minä edes valehtelisin sinulle. Tai jos tekisin sen, niin miksi sitten kertoisin tällaisen jutun? Mirja ehdotti ja kaatoi heille kummallekin samalla uuden kupillisen kahvia.

Sinikan oli myönnettävä, että Mirja oli aivan oikeassa. Miksi hän keksisi näin ihmeellisen tarinan ja toisaalta typerä leikinlasku työkavereiden kustannuksella ei ollut Mirjan normaalia käytöstä. Osastolla ajateltiin aivan yleisesti, että Mirjalla oli heikonpuoleinen huumorintaju ja häntä pidettiinkin tosikkona, jolle ei kannattanut kertoa ihan mehevintä vitsiä.

”En epäile hetkeäkään, että et puhuisi totta”, Sinikka myönsi lopulta ääneen. ”Mutta jospa olet tehnyt vääränlaisia tulkintoja. Olet vain kuvitellut, että lepyttelysi on auttanut. Kyseessä on ollut vain jonkinlainen sarja yhteensattumia”, hän ehdotti.

”Niin minäkin ajattelin ihan alussa, mutta niitä yhteensattumia alkoi olla aivan liikaa. Olen tällä hetkellä aivan varma, että tietokoneeni toimii paljon paremmin kun kohtelen sitä ystävällisesti”, Mirja yritti vakuutella. ”Ja mikäpä meitä estäisi kokeilemasta näitä samoja keinoja sinun koneeseesi. Sanoit, että se temppuilee koko ajan ja oireetkin kuulostavat hyvin tutuilta”, Mirja ehdotti viedessään kahvikuppeja tiskialtaaseen.

Sinikka oli ensin ehdotusta vastaan, mutta hyväksyi sen kuitenkin lopulta. Tuskinpa Mirjan konsteista mitään haittaakaan olisi. Ja samallahan tulisi sekin todistetuksi, että kyseessä oli lopultakin vain muutama perättäinen yhteensattuma.

Sinikan työhuoneeseen astuttuaan Mirja totesi, että se oli lähes identtinen kopio hänen omastaan. Yhtä tutulta näytti myös tietokone, joka oli sijoitettu ikkunan edessä olevalle työpöydälle. Hieman raollaan olevasta ikkunasta kantautui ohiajavien autojen ääniä.

Sinikka sulki huolellisesti huoneensa oven ja nyökkäsi Mirjalle:  ”Siinähän se epeli surisee ja näyttää äkkiä katsoen ihan ehjältä, mutta kun kirjoitan tekstiä ja pääsen kappaleen loppuun, se katoaa saman tien. Sitten kirjoitan raivosta pihisten sen uudelleen ja kun kappaleen lopussa teen rivinvaihdon, putkahtaa se kadonnut kappale takaisin, mutta aivan väärään kohtaan sivua.”

”Aivan tyypillistä, juuri tuollaisesta huumorista ne nauttivat.” Mirja katseli hetken tuumivasti ympärilleen, mutta ei nähnyt mitään sellaista, jota olisi voinut hyödyntää ongelman ratkaisemiseksi. Niinpä hän kuiskasi työtoverinsa korvaan: ”Voisit kokeilla seksiä, ne ovat aivan hulluna siihen.” Sinikan silmät laajenivat hämmästytyksestä. ”Seksiä, mitä ihmettä sinä oikein tarkoitat tuolla?” Mirja tunsi kasvojen punehtuvan. ”No kerran, kun ei mistään tuntunut olevan apua, siirsin koneen kotelon hiukan keskemmälle ja asetin sääreni sen molemmin puolin. Puristin sitä kevyesti jaloillani ja taisin vähän leperrelläkin puoliääneen. Tätä on tietysti vaikea uskoa, mutta laite pelasi kun enkeli melkein kaksi viikkoa, kun vain sai koko ajan olla polvieni välissä.”

Sinikka katsoi ihmeissään Mirjaa, voimatta uskoa että tämä oli vakavissaan. ”Tarkoitatko ihan tosissasi, että minun pitäisi päästää tuo romu käpälöimään itseäni?” Mirja tunsi olonsa noloksi, mutta ehdotti kuitenkin: ”Kokeile nyt edes yhden kerran, eihän siinä voi mitään menettää. Olet minua monta vuotta nuorempi, saisit varmaan ihmeitä aikaan” Sinikka mutristeli huuliaan ja oli pitkään kahden vaiheilla, mutta teki sitten päätöksensä. ”No olkoon, auta minua siirtämään tätä rötisköä. Pitäisiköhän se sammuttaa ensin?”

Heidi tunsi päänsärkynsä pahenevan. Hän seisoi keskellä pientä ikkunatonta huonetta, jonka seiniä kiertävillä teräshyllyillä oli monenlaisia laitteita. Niiden lukemattomat tuulettimet pitivät sietämätöntä meteliä, merkkivalot vilkkuivat hermostuneesti ja joka suuntaan luikerteleva kaapelispagetti sai aikaan etovan tunteen vatsassa. Hänen selkänsä takana suuri matriisikirjoitin rääkäisi äkkiä hirvittävällä äänellä säikäyttäen hänet pahanpäiväisesti. Unix-palvelimen varavirtalähteessä välähteli punainen varoitusvalo ja sen sireeni toisti läpitunkevaa kahden taajuuden yhdistelmää, samaa jota käytettiin kaikissa ambulansseissa ja paloautoissa. Mikään ei toiminut niin kuin olisi pitänyt. Heidin  kännykkä soi jatkuvasti, mutta hän oli lakannut vastaamasta siihen. Tekipä hän mitä tahansa, tilanne vain paheni, eikä paniikki ollut kaukana. Tahdonvoimansa rippeet kooten hän siirtyi laitteiden luokse ja ryhtyi tärisevin sormin ajamaan kaikkea alas siinä järjestyksessä, jonka arveli oikeaksi. Neljännestuntia myöhemmin laitehuoneessa oli hiljaista kun haudassa, eikä yksikään merkkivalo tuikkinut laiteryteikössä. Vielä ennen poistumistaan hän otti kännykän kotelostaan ja vilkaisi sen näyttöä. Siinä oli teksti: VASTAAMATTOMAT PUHELUT: 17. Heidi puristi peukalollaan virtanappia, muutamaa sekuntia myöhemmin kuului vaimea vinkaisu ja sitten ei ollut enää vastaamattomia puheluitakaan. Välttyäkseen kiukkuisilta kysymyksiltä ja saadakseen ajatella rauhassa hän meni naistenhuoneeseen, lukitsi kopin oven takanaan ja istahti pöntön kannen päälle. Silloin alkoivat kyyneleet valua. Heidi riisui silmälasinsa voidakseen kuivata poskiaan vessapaperilla.

Muutamaa hetkeä myöhemmin Mirja ja Sinikka sattuivat tulemaan samaan aikaan naistenhuoneeseen. Mirja ei ehtinyt kysyä mitään, kun Sinikka jo silmät loistaen kiirehti selittämään: ”Voi kuule, olen aivan äimänä. Kone toimii virheettömästi, se on ainakin kaksi kertaa nopeampi kun ennen ja kaiken lisäksi se on paljon hiljaisempi. Pääsen pasianssin läpi melkein jokaisella kerralla ja sähköpostiin ilmestyivät kaikki ne viestit, joita ihmiset väittivät lähettäneensä, mutta joita en koskaan saanut. Olen aivan pyörällä päästäni!”  Mirja hymyili helpottuneena, sillä hän oli jo pelännyt että Sinikka juoruaisi hänestä toisille talon naisille. ”No hyvä, mutta siinä on kuitenkin yksi juttu. Ennen pitkää ongelmat alkavat uudelleen, eivätkä samat konstit toimikaan enää.”

Sinikan riemu vaimeni hiukan. ”Niinkö, mitä sitten pitää tehdä?” Mirja viivytteli vastustaan kun ei millään keksinyt oikeita sanoja. Lopulta hän mutisi jotain, mutta toinen ei saanut selvää vaan toisti kysymyksensä. Viimein Mirja sai sanotuksi: ”No sille pitää antaa vähän enemmän, ymmärräthän. Ikään kuin päästää vähän pitemmälle.”

Sinikka ei voinut olla purskahtamatta nauruun. ”Tarkoitatko, että minun täytyy lopulta päästää tietokone päälleni vain saadakseni tekstinkäsittelyn toimimaan?” Mirja punastui jälleen, sillä hän ei ollut tottunut niin suorasukaiseen puhetapaan. ”Suoraan sanoen en tiedä, jossain vaiheessa on pakko kai lopettaa. Sitä täytyy miettiä sitten uudestaan.”

Molemmat naiset käännähtivät yhtäaikaa säikähtäneinä, kun kuulivat kopin oven avautuvan. Heidin kalpeat kasvot itkusta punaisine silmineen ilmestyivät oviaukkoon.

”Anteeksi, mutta kenelle pitikään antaa, että saa tietokoneet toimimaan?”        

Sinikka ja Mirja tuijottivat toisiaan noloina muutaman sekunnin. 

”Kai meidän on parasta kertoa koko juttu Heidille?”, Sinikka ehdotti. Mirja oli ensin vastahakoinen, mutta nyökkäsi lopulta hyväksyvästi. Tapahtumien kuvailu Heidille ei ollut kuitenkaan helppoa, sillä tämä keskeytti vähän väliä Mirjan kertomuksen voimakkailla naurunpurskahduksilla. Mirjasta vaikutti siltä kuin Heidi ei olisi uskonut sanaakaan hänen tarinastaan. Totta puhuen ei hän olisi itsekään uskonut, jos joku olisi kertonut hänelle pari viikkoa sitten jotain vastaavaa. Mutta miten hän saisi Heidin vakuuttuneeksi? Se ei olisi helppoa, sillä olihan Heidi saanut ATK –tukihenkilön koulutuksen ja siihen ei varmaankaan kuulunut mitään sellaista, mitä hän oli saanut kuulla työtovereiltaan.

”Oli juttunne sitten totta tai ei, niin on kyllä myönnettävä, että suhtautumisenne tietokoneisiin ei ole kovin rationaalinen. Sanoisin, että se on hulluinta mitä olen koskaan kuullut. Ja että ihan seksiäkin niiden kanssa. Minusta niissä ei ole kovinkaan paljon seksuaalisesti houkuttelevaa.”, Heidi totesi Mirjan päätettyä oman puheenvuoronsa. 

”Lupaathan kuitenkin, ettet mainitse asiasta kenellekään?”, Mirja pyysi. 

”Sen voin kyllä luvata, sillä kukapa minua edes uskoisikaan”, Heidi lupasi. ”Minun työtehtäviini kuuluu auttaa erilaisissa ongelmatilanteissa, joten soitelkaa kun tarvitsette apua. Pidän kuitenkin housut jalassa. Eiköhän mennä kahville ja jätetään koko juttu toistaiseksi tähän”, Heidi ehdotti ja suunnisti vastausta odottamatta kohti taukotilaa.

 

Ennen kotiin lähtöä Heidi päätti käydä vielä katsomassa temppuilevaa keskustietokonetta. Mitään ei ollut tapahtunut sitten viime käynnin; tilanne oli ehkä muuttunut jopa pahemmaksi. Kattovalo ei suostunut syttymään ja hän huomasi seisovansa lähes pimeässä huoneessa, jonka valaistuksesta huolehtivat punaisina vilkkuvat valot.

 

Hänen pitäisi varmaan pyytää asentajaa käymään huomenna, sillä hän ei itse pystyisi tekemään tilanteelle mitään. Tai jos sittenkin… Mikä häntä estäisi edes kokeilemasta Mirjan ja Sinikan ajatuksia. Jos hän lukitsisi oven ja… Pitäisikö hänen riisuutua alastomaksi ja esittää Unix-palvelimelle arabialainen napatanssi ilman housuja. Ehkä näin aluksi voisi yrittää kuitenkin jotain pehmeämpää lähestymistapaa. Sopivasti valittu suudelma erilaisiin kohteisiin voisi ehkä auttaa. 

Heidi tunsi itsensä typeräksi polvistuttuaan palvelimen kehikon eteen ja painaessaan töröllään olevat huulensa kiinni sen kylmältä tuntuvaan metallipintaan. Samassa hän huomasi olevansa lähes täysin pimeässä huoneessa. Punaiset varoitusvalot olivat sammuneet ja ainoina valonlähteinä olivat vihreätä heijastavat kytkinvalot. Huone kuulosti nyt myös paljon hiljaisemmalta. Hänen korviinsa kantautui puhaltimien tuttu humina ja kuin palkaksi hyvin tehdystä työstä syttyi myös epäkunnossa oleva kattovalo.   

Mirja  ja Sinikka seisoivat bussipysäkin katoksen alla suojassa tihkusateelta. Mirjan bussi seisoi jo edellisessä kadunkulmassa odottamassa valon vaihtumista vihreäksi. Sinikka etsiskeli näyttölippuaan kassinpohjalta ja kysäisi äkkiä: ”Oletko miettinyt miten Sakari mahtaa suhtautua tähän tietokonetaikuuteen?” Mirja huokaisi ja vastasi hetken empimisen jälkeen: ”Kyllä vaan, paljonkin. Kun pääsen kotiin, kerron hänelle kaiken. Luultavasti hän kääntää koko jutun vitsiksi, mutta parempi sekin kun tämä salakähmäisyys.”

Avatessaan kotinsa ovea Mirja koki elämänsä järkytyksen. Sakari makasi pitkin pituuttaan eteisen lattialla, liikkumattomana. Kuvat kulkivat Mirjan hätääntyneissä aivoissa kuin nopeutettu filmi: Sakari oli saanut sairaskohtauksen ja makasi tuossa nyt kuolleena mustassa asussaan, rypistynyt liperi nyrkkiin pusertuneesta kädestä pilkottaen. Raukka oli tietysti yrittänyt kaikin keinoin saada ilmaa pakahtuviin keuhkoihinsa sydämen pysähtyessä. Tässä oli nyt rangaistus sopimuksesta, jonka Mirja oli tehnyt paholaisen kanssa. Tämä ei ollut oikein! Rangaistuksen olisi pitänyt kohdistua pahantekijään itseensä, eikä uskolliseen Herran palvelijaan. Itkua tyrskien hän laskeutui miehensä viereen toivoen, että jotakin olisi vielä tehtävissä.

Velton vartalon kääntäminen selälleen vaati Mirjalta valtavan ponnistuksen, mutta epätoivon antamin voimin hän onnistui kääntämään Sakarin kasvot esiin. Vasta silloin hän kiinnitti huomionsa eteisessä leijuvaan pistävään hajuun ja ymmärsi yhtäkkiä kaiken. Tuo etova löyhkä ei voinut olla peräisin mistään muusta kun vihreästä Chatreu –likööristä, Sakarin lempijuomasta. Suunnaton helpotuksen tunne valtasi hänet ja nauraen hän syleili aviomiestään, jonka harittavat silmät olivat juuri avautuneet. Sakari ei tiennyt missä oli ja miksi, mutta kymmenien vuosien viranhoidon koulimana tiesi joka tapauksessa olevansa pappi, ja niinpä hän  varmuuden vuoksi ryhtyi saarnaamaan:

”Rakas seurakunta, kuningas Belsasar ........laittoi suuret pidot tuhannelle ylimykselle ja juotti viiniä vierailleen.. eh..  kultaisista astioista, jotka oli kähvelletty Jerusalemin temppelistä. Silloin alkoi tapahtua kummia, sillä.... ” Jatkoa ei seurannut, sillä kirkkoherra sulki silmänsä ja alkoi kuorsata sangen äänekkäästi. Mirja haki makuuhuoneesta hänelle tyynyn ja huovan. ”Siinä minulla on paimen,” hän mutisi peitellessään väsynyttä sananjulistajaa ”mutta juuri tuon pitempiä saarnoja eivät seurakuntalaiset välittäisi kuunnellakaan.”

TV:n iltauutiset olivat jo lopuillaan, kun Sakari nousi istumaan. Voihkien hän vääntäytyi pystyyn ja kompuroi olohuoneen sohvalle. Mirja katsoi häntä huolestuneena. Tällaista ei ollut sattunut montaakaan kertaa heidän avioliittonsa aikana. Mirja keitti pannullisen hirmuisen vahvaa kahvia ja toi sen  termoskannussa olohuoneeseen. Kolmannen mukillisen jälkeen Sakari alkoi olla tolkuissaan. Mirjan ei tarvinnut kysyä mitään, langennut hengenmies alkoi pyytämättä sopertaa selitystä: ”Aamulla oli kaikki vielä ihan hyvin,” hän aloitti, ”jopa kirjaamon kanslisti, se kaikkien hapankorppujen äiti, toivotti minulle hyvää huomenta.”

Kertomus katkesi alkuunsa, kun mies keskittyi hieromaan ohimoitaan silmät tiukasti suljettuina. ”Ai niin, mihin minä jäinkään? Juu, niin… hahmottelin puhetta niihin sen kansanedustajan kakaran ristiäisiin ja sain erinomaisen hyvän idean siltä uudelta diakonissalta, Marjako sen nimi nyt oli? Kuinka tahansa, olin juuri lähdössä lounaalle kun puhelin soi.” Sakarin punottavissa silmissä oli ahdistunut ilme kun hän käänsi katseensa Mirjaan. ”Se oli piispan kansliasta, Ryhänen itse ja silloin tiesin että nyt oli piru merrassa. Joku uusrikas optiomiljonääri meidän seurakunnasta oli tehnyt kantelun, väittänyt että meidän virastossa tehdään pakanallisia taikoja ja palvotaan Saatanaa.”

Mirja vavahti kuin iskun saaneena. Hän puristi kätensä yhteen peittääkseen niiden vapinan. Hänen äänensä oli pettää, kun hän sanoi: ”Ei voi olla totta, kuinka niin?”

”Ryhänen lähetti jonkun juoksupoikansa katsomaan ja tämä nulikka osui paikalle juuri, kun reskontran tytöt  olivat siunaamassa kasetteja varmuuskopiointia varten. Ulkopuolisen mielestä se saattoi näyttää noituudelta, kun Anita, jolla on parhaat edellytykset tähän toimenpiteeseen, oli juuri riisunut puseronsa ja asetteli datakasettia vasemman tissinsä alle.”

Mirja arvasi mitä oli tulossa, mutta kysyi hämmästynyttä teeskennellen”Mitä ihmettä sinä yrität kertoa, Sakari? Mitä sinä sanoit niiden tekevän?”

”No se on pitkä juttu, mutta kun viraston tietokoneet uusittiin kaksi vuotta sitten, niin taloushallinnon palvelimeen tuli tämmöinen nauhavarmistusasema. Ja joka päivä ennen kello kuuttatoista koneeseen tökätään kasetti  ja yöllä kaikki tärkeät tiedot kirjoitetaan nauhalle, kaiken varalta.” Sakari hörppäsi mukistaan ja huokasi raskaasti. ”Paitsi että jok’ikisenä Herran aamuna ruudussa on ollut ilmoitus ”BACKUP OPERATION FAILED. THE DEVICE IS NOT RESPONDING” tai jotain siihen suuntaan.”

Sakarin ääni muuttui enemmän papilliseksi, kun kertomus eteni: ”Jostain toimistoväki sai kuulla, että tietyillä rituaaleilla saattaisi olla suotuisa vaikutus. Aluksi se oli kuulemma vain pientä lepyttelyä, ystävällinen sana koneelle, hellä hipaisu monitorin kylkeen, siis aivan viatonta jopa ahtaan teologisestikin ottaen.”

”Myöhemmin kävi ilmi, että koneiden imartelu kärsi jonkinlaisen inflaation, vanhat ongelmat palasivat, entistä pahempina. Jossakin, ei meidän kansliassa toki, joku naisihminen oli huomannut, että pienet seksuaaliset palvelut olivat kaikkein tehokkaimpia ja niinpä meidänkin hupsut tytöt turvautuivat sellaisiin. Tuo onneton nauhakasettijuttu oli vain yksi niistä, huhuja liikkuu paljon pahemmastakin.”

”No, minut lennätettiin piispan kansliaan sellaista kyytiä, että jalat eivät juurikaan maata koskettaneet. Istuin melkein tunnin odotushuoneessa ja jouduin sitten Ryhäsen ja toisen vielä isomman herran eteen ja voit uskoa että tuomion pasuunat soivat kovaa ja korkealta.”

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus. Kun mies ei pitkään aikaan sanonut mitään, rohkeni Mirja viimein kysyä: ”Voi Sakari rakas, erottivatko ne sinut?”

     Sakari nosti hitaasti katseensa lattiasta, kasvoillaan synkkä ja alistunut ilme. Hän avasi pari kertaa suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta hänen huuliltaan ei kuulunut mitään. Mirja ymmärsi, kyyneleet sumensivat silmät ja nyyhkytys sai hartiat tärisemään. Hän tunsi Sakarin käsivarren kiertyvän ympärilleen ja kuuli yllättävän kevyeen sävyyn lausutut sanat: ”No, no mamma, ei hätä ole tämän näköinen. Annas kun jatkan vielä vähän.”

”Kun ne pääper.. siis ylimmät paimenet vetivät vähän henkeä, sain tilaisuuden avata suuni. Sanoin, että halusin näyttää heille jotakin ja johdattelin herrat siihen samaiseen odotustilaan, jossa he olivat antaneet minun kärvistellä niin pitkään. Siinä samassa huoneessa istui varsin sievä ja hymyilevä sihteerikkö, jonka toimia minulla oli ollut aikaa katsella kaikessa rauhassa. Neitokaisella oli selvästi vaikeuksia tietokoneensa kanssa, koskapa hän useamman kerran katosi pöytänsä alle  pitkäksi toviksi.”

”Onneksi tyttöparka oli poistunut lounastauolle, sillä hänet tietokoneensa ympäriltä löytyi aika merkillinen kokoelma esineitä, kuten tekopenis, käytetty kondomi, kuminen käärme, likaiset pikkuhousut, valkosipulinippu, musta raamattu, siveettömiä lehtiä ja pieni pussillinen öylättejä.”

”Korkeat kirkonisät tulivat kovin hiljaisiksi. Menimme takaisin virkahuoneeseen ja puhelimme pitkään veljellisessä yhteisymmärryksessä. Sovimme puolin ja toisin, että siivoaisimme kaikki omat nurkkamme nostamatta asiasta sen suurempaa hälyä.”

”Järkytyin kaikesta kuitenkin sen verran, että kiitettyäni yläkerran Suurta Järjestäjää täpärästä pelastumisesta, poikkesin kotimatkalla Grennes’iin ja otin snapsin tai pari.”

Mirja alkoi vähitellen hengittää vapaammin. Jos kerran tietotekniikkaloitsiminen oli levinnyt noin laajalle, ei kukaan pystyisi jäljittämään tuon hullutuksen alkuunpanijaa. Katsoessaan miestään ja tämän pikkupoikamaista riemua onnistuneen kepposen jälkeen hän päätti, että loitsujen teko sai loppua. Jos  työpaikan säilyttäminen osoittautusi vaikeaksi, voisi hän aivan hyvin ryhtyä täyspäiväiseksi papinrouvaksi. Mirjan silmissä oli rakastava ja hellä katse, kun hän halasi miestään: ”Sakari, lauletaan jotakin!” Kirkkoherra nojautui taaksepäin ja aloitti virren. Hänellä oli uskomattoman kaunis ja voimakas ääni, jota sunnuntaiaamuisin tultiin kuulemaan ehkä enemmän kuin hänen monimerkityksisiä saarnojaan. Mirja kuunteli hänen ääntään liikuttunenaa ja toisen säkeistön alusta hän alkoi laulaa mukana:

 

On pimeä korpi ja kivinen tie,

ja usein se vielä niin liukaskin lie.

Jo lapsikin helposti langeta vois,

jos käsi ei enkelin kädessä ois.